Hyvää joulua ja parempaa vuotta 2014!

Kuva tulee vuorokauden myöhässä, mutta eilen nautimme niin suuresti rauhallisesti joulusta etten huomannut tänne päivittää. Meidän porukka siis toivottaa kaikille oikein hyvää joulunaikaa ja erinomaista uutta vuotta!

Ulkoasun remontointia ja haaste

Blogin päivitys eteenpäin Lennin pentuvaiheista on jäänyt totaalisesti. Tällä hetkellä ulkoasu on tosi hajanainen, ja se tulee muuttumaan lähiviikkoina vielä radikaalisti. Toivottavasti sen jälkeen pääsisi taas aktiiviseen päivittelyrytmiin kiinni. Moni blogin ulkopuolelta tietääkin, että meille on muuttanut toinen pitkäjalka. Kyseessä siis tänä kesänä syntynyt Lennin täysveli Nooa. Esittelysivut yritän pitää ajantasalla, joten niitä voi lueskella jos haluaa nopeasti lisää informaatioita - tämä päivitystahti kun on mitä on. 

Sain Hokun ja Haikun blogista Movember haasteen. En ole nyt omalla koneellani, mutta netistä löysin molemmista pojista jonkin sortin viiksikuvat. Haasteeseen siis kuului julkaista kuva koiransa viiksistä ja haastaa kolme tekemään sama, mutta tyydyn tähän julkaisuun tällä kertaa. 

Lenni reilu 3kk

Nooa reilu 2kk

Ensimmäiset päivät kotona

Nyt tulee aika kuvapainotteinen postaus pentu-Lennistä. Kaikki kuvat ovat otettu ihan lähipäivinä Lennin saapumisen jälkeen, eli herra on kuvissa juuri luovutusikäinen. Ekat yöt vähän itkettiin, mutta sekin meni pian ohi. Sängyssä Lenni ei saanut, eikä saa vieläkään nukkua. Tästä keskusteltiin aika paljon varsinkin niihin aikoihin kun Lenni oppi hyppäämään itse sänkyyn. Se saattoi röyhkeästi hypätä useita kertoja peräkkäin, ja välillä ryömi yöllä salakavalasti jalkoihin nukkumaan. Nykyään se saa minulta välillä aamuisin luvan tulla peiton alle sänkyyn makoilemaan, eikä totisesti tarvitse kahta kertaa pyytää.

Maitohampaat olivat kovassa käytössä, ja huippukivaa oli Lennin mielestä paimentaa ihmisiä ja yrittää upottaa naskalit jonkun epäonnisen pohkeeseen. Kiellot kaikuivat kuuroille korville ja isompi suuttuminen sai pennussa aikaan vain kunnon kapinahengen. Muistan myös tilanteen, kun laitoin Lennille viikon kotona olon jälkeen ensimmäisen kerran hihnan ja pannan (siihen asti oltiin lenkkeilty ja tutkailtu lähimaastoja vapaana). Lenni tempoili hihnan päässä kuin pahakin villihevonen. Muutenkin se oli pentuna aika tomera eikä antanut periksi helpolla oikein minkään asian suhteen.

Tarpeensa Lenni alkoi heti ensimmäisistä päivistä lähtien tehdä reippaasti ulos, tietty tuon ikäisellä tulee silti vahinkoja sisällekkin. Reilu kuukauden kotiutumisen jälkeen oli poika jo kuitenkin sisäsiisti. Lenni myös oppi lähes heti pyytämään ulos tarvittaessa päästäkseen tarpeilleen. Ovela pentu käytti tätä hyväkseen, kuten kerran ollessaan poikaystäväni äidin hoidettavana. Lenni oli pyytänyt ulos ja kun ulos oltiin päästy, oli se heittäytynyt samantien nurmikolle päivää paistattelemaan. Tovin odottelun jälkeen se ei ollut edes yrittänyt tehdä muuta, joten he suuntasivat takaisin sisälle. Lähes heti Lenni pyysi kuitenkin takaisin ulos - ja taas sama homma, eikun aurinkoon makoilemaan! Tilanne toistui vielä muutaman kerran, kunnes päästiin taas takaisin sisälle. Heti sisälle päästyä Lenni kävi päästämässä matolle kunnon kakat. Vaikka sanotaankin, että koirat eivät osaa osoittaa mieltään, tuli tästä tilanteesta kyllä vähän sellainen olo.

Ruoka myös maistui pääsääntöisesti hyvin, vaikka mahan kanssa huonompiakin kausia oli ja lääkkeitä kului. Onneksi oireilut paljastuivat lopulta ilmeisesti kalalle yliherkistymiseksi (nykyään Lenni voi syödä kalaa), ja kova mahakipuilu loppui. Nykyään kelpaa oikeastaan mikä vain syötäväksi tarkoitettu, ja joskus vähän epämääräisemmätkin asiat.

 

Tähän viimeiseen kuvaan liittyy aika hauska sattuma. Serkkuni oli meillä kylässä, ja hän leikki vintiltä kaivettujen pehmolelujen kanssa. Pehmoleluja oli hirmuinen määrä ja vähän joka näköistä ja kokoista eläintä. Jossain vaiheessa huomasin, kun Lenni haki yhden koiralelun ja raahasi sen koriinsa. Hetken päästä se haki toisen, sitten kolmannen ja vielä neljännenkin. Muutama lelu oli aika iso, joten se sai tosissaan tehdä töitä saadakseen vedettyä ne koriin. Korissa se asetteli ja tökki koirat haluamilleen paikoille, ja lopuksi kaivautui näiden keskelle nukkumaan. Väkisinkin tuli mieleen, että Lenni oli nyt hakenut tuuraajia neljälle sisarukselleen, joiden välissä pystyi sitten turvallisesti nukkumaan. Hauskaa oli myös se, että kaikki sen valitsemat pehmolelut olivat koiria. Oli miten oli, Lenni sai ainakin hyvin nukuttua.

Pentuilua

Olin etsinyt tietoa ja penkonut netin uumenia puolisen vuotta aiheesta italianvinttikoira. Pentueita tuli ja meni, mutta jostain syystä huomioni kiinnittyi kesäkuun alussa syntyneeseen mustavalkoiseen pentueeseen. Pennut olivat vielä suhteellisen lähellä (vain parin tunnin ajomatkan päässä), joten otin kasvattajaan yhteyttä varovaisen toiveikkaasti ja suostuttelin äitini mukaan katsomaan pentuja. Pennut taisivat olla noin 4 viikon ikäisiä käydessämme niitä katsomassa. Pieniä marsun kaltaisia otuksia, joilla oli jo kuitenkin silmät auenneet. Ei niille oikein osannut muuta tehdä, kuin katsella silmät pyöreinä. Olivat ne aika riiviöitä, kokoajan kiusaamassa ja puremassa toisiaan.

Kotona pentua-asiasta kiisteltiin. Äiti ei olisi uskaltanut ottaa riskiä allergian takia, mutta jotenkin sain hänet sitten suostuteltua ja pääsimme yhteisymmärrykseen. Olin kuitenkin muuttamassa kotoa reilu vuoden päästä ja koira lähtisi silloin mukaani. Lupasin kyllä muuttaa aiemminkin jos koirasta tulisi allergiaa, kuka nyt sellaisesta kääryleestä haluaisi enää luopua kerran sellaisen saatuaan. Lopulta meille päätyi pieni musta urospentu, joka sai nimekseen Lenni. En voi kyllä sanoin kuvailla sitä jännitystä ja odotusta, kun pennun tulo varmistui ja olimme sitä lähdössä hakemaan. Reipas pentu, vaikka olisi tainnut kyllä mieluummin jäädä äitinsä ja sisarustensa luokse. Ajomatkan se nukkui nätisti, ja kerran pysähdyimme eräälle huoltoasemalle hengähtämään. Lenni tuijotti ympärilleen ihmeissään ja eräs ohikulkeva isä totesi lapselleen "voi katso mikä kissanpentu tuolla on!" No, siltähän se suurimmaksi osaksi näyttikin..

Alla olevat pentukuvat ovat kasvattajan ottamia.

Lenni 2vko

Lenni 4vko

Lenni 6vko

© Matleena Sipilä

Vihdoin pentu mukana ja matkalla kotiin!

Vihdoinkin!

Vihdoinkin sain Lennin blogin siihen kuntoon, että voin aloittaa kirjoittamisen. Muutoksia tulee tässä varmaan pikkuhiljaa varsinkin ulkoasuun, mutta kaikki aikanaan. Blogi käsittelee siis minun ja italianvinttikoira Lennin elämää. Aloitan kirjottamisen siitä mistä kaikki alkoi ja pyrin julkaisemaan kuvia ja tekstejä Lennistä aikajärjestyksessä, kunnes päästään tähän päivään. Tämä siksi, että myöhemmin on kivempi selata Lennin elämänvaiheita, kun ne ovat kronologisesti kirjattuna.

Ensimmäisen postauksen omistan ihanalle italianvinttikoiralle, Agdalle (Heesa Meesas Sweet Dark Agda), josta idea omaan vinttariin lähti. Hyvä ystäväni oli hetken aikaa au pairina Ruotsissa syksyllä 2011. Menin kyläilemään perheen luo viikoksi ja heillä oli silloin noin puolivuotias Agda. Koira oli ihana, energinen eikä yhtään niin koiramainen, kuin aiemmin tapaamani koirat. Se nukkui tyytyväisenä useiden peittojen alla, nyrpisteli ruoalle ja oli vilpittömän iloinen nähdessään ihmisiä. Se ei myöskään haissut pahalle, eikä siitä lähtenyt karvaa. Ja mikä parasta, minulle ei tullut allergiaa.

Nuorempana olin todella allerginen kaikille eläimille, ihan kuin äitinikin. Tästä syystä meillä oli aina vain matelijoita lemmikeinä. Olin kyllä innoissani aina kaikkien eläinten kimpussa, mutta nenä tukossa ja silmät vetistäen. Kävin usean vuoden hevostalleilla vain katsomassa ja rapsuttelemassa hevosia. Ystäväni aloittaessa ratsastuksen vuonna 2005 kinusin vanhemmilta päästä mukaan alkeisryhmään ja pitkän keskustelun jälkeen lupa heltisikin. Tallikäynnit yleistyivät vuosien mittaan, ja parhammillaan asuin monta viikkoa tallilla kavereiden kanssa ja hoidimme hevoset keskenämme. Hevosiin siedättyminen tapahtui kuin itsestään, ja jotenkin koira-allergiani vähentyi tänä aikana huomattavasti. Isosiskoni ottaessa ranskanbulldoggi Rytyn (Flying Pearls Bandit Bernardino) kesällä 2010 pystyin jo välillä nukkumaan koiran vieressä ja puuhailemaan sen kanssa kaikenlaista. Syksyllä 2011 tapasin ensimmäisen kerran Agdan, ja Suomeen päästyäni aloin seurailemaan Sic:n sivuilta tulevia italiaanopentueita, tutkimaan kasvattajia sekä suostuttelemaan äitiäni. Hänellä on siis todella paha koira-allergia, eikä kukaan halunnut ottaa riskiä että ottaisimme pennun, ja joutuisimme palauttamaan sen. Halusin kuitenkin varmistuksen siitä, tulisko äidilleni kyseisestä rodusta allergiaa. Ja niin ne asiat vain menevät, että jälleen kesällä 2012 olin Ruotsissa tuttavaperheen luona kaverini kanssa koira- ja hevosvahtina perheen lomailessa. Tällöin ihastelin edelleen ihanaa Agdaa, ja samaan aikaan jännitin ensimmäistä omaa pentua tulevaksi taloon.